Alkajaisiksi haluan sanoa, että kun tällaisen obligatorisen historian lehteilyn kuivahko kertoma alkaa väsyttää, voi tietenkin nojata kyynärpäitään näihin pähkinäpuupöytiin ja ottaa pienet unoset. Kuitenkin vaihtoehtona kehotan nostamaan katseen ylös ihailemaan taiteilija Bruno Tuukkasen kattopalkkimaalauksia ja Gunnar Finnen egyptiläisaiheisia friisejä, sen jälkeen suuntaamaan katseen oikealle ja vasemmalle näihin arkistokaappeihin, joita koristavat taitavan kädentyön tuotteena Hannes Autereen puuveistokset. Ne kuvaavat perisuomalaisia ammatteja. Pikakirjoittajaa ei ole ammatin tuntemattomuudesta johtuen. Lopuksi voitte lepuuttaa silmiönne kaikkien tuntemassa Pekka Halosen "Tukinuittajat"-maalauksessa. Maalaus sopii hyvin kokouksemme taustaksi. Kovaa työtä, kuten ruuhkan purku, on pikakirjoituskin työteliäisimmillään, todellista "jyystämistä", mitä termiä edesmennyt suurmestari Allan Alha kokouspikakirjoittamisesta käytti. Kahvia tarjoileva nainen symbolisoi sitä mielihyvää, mitä kauniiden pikakirjoitusmerkkien piirtäminen tuottaa ja ennen kaikkea sitä pikakirjoittajan tuntemaa tyydytystä, kun hurrikaanimyrskyn tavoin sanoja ryöpyttävän puhujan jalot aatokset saa tallennetuksi kirjalliseen muotoon.

Juuri tätä ns. kiitokirjoitusta eli parlamenttikokouspikakirjoitusta varten maassamme alunperin kehitettiinkin. Samaa tarkoitusta varten lienee Gabelsbergerkin järjestelmänsä luonut. Tästä työstään hän riimitteli: "Mä kenon löytää ahkeroin, mill' ajan kiiruhtaissa näkyvään muotoon kiintää voin aattehet lausuttaessa".

Suomenkielinen pikakirjoitus on alusta alkaen ollut tärkeä osatekijä nimenomaan suomenkielisen kulttuurin edistäjänä. Vasta kymmenisen vuotta ennen pikakirjoitusjärjestelmän syntyä suomen kieli oli päässyt tasavertaiseksi ruotsin kanssa virallisena kielenä.

Kun järjestelmän luoja tohtori Theodor Nevanlinna esiintyi julkisuudessa suomalaisuusmiehenä, on otaksuttavissa, että hän suomenkielisen pikakirjoitusjärjestelmän luomisessa näki erään mahdollisuuden suomen kielen aseman parantamiseen ja vakiinnuttamiseen.

Jo ennen järjestelmän syntyä oli perustettu Pikakirjoittajayhdistys. Nyt 125-vuotistaivaltaan juhliva yhdistys toimii edelleen perustatuessaan omaksumiaan tarkoitusperiä noudattaen ja perinteitä vaalien mutta tietäen, että kivettynyt perinne kuuluu museeon. Yhdistys on pyrkinyt uudistamaan ja muuttamaan toimintamuotojaan. Pikairjoituksen asema ja käyttö on nyt toisenlaista kuin yhdistyksen alkuaikoina. Toisaalta pikakirjoitukselle on tullut uusia, monipuolisia käyttömahdollisuuksia.

Pikakirjoittajayhdistys sai heti perustamisensa jälkeen tehtäväkseen valtiopäivien pikakirjoituspöytäkirjojen laatimisen. Ja kun yhdistys hankki tähän tehtävään pikakirjoittajat, oli itsestään selvää, että se myös valmensi heitä. Näin alkoi vuosikymmeniä jatkunut opetustoiminta, joka laajimmillaan käsitti alkeisopetuksen eri nopeusasteisin harjoituksin aina kiitokirjoitukseen saakka. Opetustoiminnan kukoistuskausi osui peruskoulu-uudistusta edeltäneisiin vuosiin.

Yhdistyksen sääntömääräisiin tehtäviin on kuulunut järjestelmän jatkuva kehittäminen. Pitkään oli vallalla "noli me tangere" -asenne järjestelmän suhteen. Kunnioituksesta järjestelmän luojaa kohtaan haluttiin pidättäytyä järjestelmäuudistuksista. Kuitenkin Nevanlinna liberaalina oli ollut valmis tekemään järjestelmään tarpeellisiksi havaittuja parannuksia ja muutoksia. Kun järjestelmäuudistus jo lähes neljä vuosikymmentä sitten toteutettiin, merkitsi se eräiden kieliopillisten päätemerkkien painolastin keventämistä opittavuuden helpottamiseksi. Nevanlinnan järjestelmä pääosiltaan jäi entiselleen.

Merkittäviä pikakirjoituksellisia uudistuksia ovat 1970-luvulla valmistuneet englannin, ruotsin ja saksan sovitteet, jotka myöhemmin saatettiin oppikirjan muotoon. Sovitteiden merkitys on kansainvälistymisen myötä entisestään korostunut.

Yhdistyksen äänenkannattaja Pikakirjoituslehti on sekin jo ehtinyt yli sadan vuoden ikäiseksi. Meneillään on 106.vuosikerta, ja vastaava toimittaja, yhdistyksen puheenjohtaja Jari Niittuinperä on järjestyksessä kymmenes. Pikakirjoituslehden vaiheita on eri yhteyksissä aivan puhkikäsitelty. Todettakoon vain, että lehti tasokkaana erityislehtenä on kulttuurilehti, jota pikakirjoitusta taitamatonkin pystyy lukemaan, koska siinä on myös selkotekstiä ja viihdepalstan kuvat eivät tekstiä kaipaakaan. Juhlanumerossa on uutta, että Esko Latvamaa on toimittamaansa kieliharjoitukseen sisällyttänyt myös saksan. On hyvin mahdollista, että hän myöhemmin liittää mukaan myös mm. ranskan, espanjan ja venäjän.

Kansainvälinen toimintakin on vanhaa perua, sillä yhdistys oli jo vuonna 1890 edustettuna Interstenon edeltäjän järjestämässä pikakirjoittajien kongressissa Münchenissä. Säännöllinen ja kiinteä kansainvälinen vuorovaikutus virittyi yhdistyksen liityttyä Interstenoon vuonna 1961. Sen piirissä Suomi on tullut tunnetuksi toisaalta hyvien kilpailutulosten - niin nopeuskokeissa kuin monikielikokeissa - ansiosta ja toisaalta Unto Rädyn pitkäaikaisesta, ansiokkaasta toiminnasta keskuskomiteassa. Tunnustukseksi järjestön hyväksi suorittamasta työstä hänet kutsuttiin Interstenon kunniajäseneksi vuonna 1995 Amsterdamin kongressissa. Hänen työtään jatkaa keskuskomiteassa Jari Niittuinperä. Kansainvälisen toiminnan osalta voinemme yhtyä entisen opetusministerin Heikki Hosian toteamukseen: "Me olemme voineet antaa koko pikakirjoitustaidon kehittämiselle jotakin sellaista, mikä on kulttuurivientitavaraa meidän maamme näkökulmasta."

Yhdistyksen toiminnan keskiössä 1920-luvulta lähtien ovat pikakirjoituskilpailut olleet pikakirjoitusharrastuksen laajuuden ja pikakirjoitustason mittarina. Edelleenkin pidetään pikakirjoituskokeet keväällä ja syksyllä, mikäli osanottajia ilmaantuu.

1940- ja 1950-luvulla järjestettiin mestaruuskilpailut. Pikakirjoittajien eliittiä - pikakirjoitusmestareita ja suurmestareita - on Veikko Sorsa viimeksi ilmestyneessä Pikakirjoituslehden numerossa (Suomen nopeimmat kirjoittajat kautta aikojen).

Pikakirjoitus on osoittautunut taitajalleen henkiseksi voimavaraksi ja lohdutukseksi murheeseen. Jo Gabelsberger sanoi, että kun surut ja huolet jäytävät sydäntäni, silloin ryhdyn johonkin pikakirjoitustehtävään ja sen kuluessa ja jälkeenkin tunnen itseni virkistyneeksi kuin olisi nukkunut makean unen.

Pikakirjoitustaitoon perehtyminen on saattanut vallata ihmisen koko persoonallisuuden, kuten ensimmäisen kunniajäsenemme Maria Collianderin. Lehden toimittajana ja sen ensimmäisenä piirtäjänä tämä "pikakirjoituksen hyvä hengetär" hoiti lähes kahden vuosikymmenen ajan näitä tehtäviä, jotka hän ikään kuin testamenttina oli saanut varhain kuolleelta opettajaltaan ja rakastetultaan Pikakirjoituslehden perustajalta Vilho Sederholmilta. Maria Colliander on kertonut, että kun hän nuorena tyttönä ryhtyi pikakirjoitusta opettelemaan, niin hänestä tuntui, että "uusi tenhoava satumaailma aukaisi suljetut porttinsa selkoselälleen ja ilosta puolipökerryksissä hän taivalsi pikakirjoituksen monissa taikakoukeroissa.

Maria Collianderin sukulainen ja ystävä, eduskuntapikakirjoittajana työnsä suorittanut, niin ikään kunniajäsenemme rouva Lyyli Kallioniemi oli, jos kukaan, pikakirjoitusaatteen personoituma. "Pikakirjoitus on ikuinen ihastukseni" oli hänen tunnuslauseensa siitä lähtien, kun hän kuusivuotiaana tutustui tähän jaloon taitoon.

Elämänikäinen pikakirjoituksen käyttäjä, kuten tiedämme, oli presidentti J. K. Paasikivi, joka korosti pikakirjoituksen merkitystä nimenomaan muistiinpanokirjoituksena ja tähdensi pikakirjoituksen yleistymisen tarpeellisuutta. Hän suorittikin jonkinlaisen jokamiehen pikakirjoituksen keksimistä.

Akateemikko Yrjö Wäisälä, maailmankuulu tähtitieteilijä ja geodeetikko, oli omin päin opetellut pikakirjoituksen tämän vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä ja käytti jatkuvasti pikakirjoitusta. Hän oli tiettävästi ainoa suomalainen professori, joka professorina ollessaan osallistui pikakirjoituskilpailuihin. Kun häneltä kerran tiedusteltiin hänen mielipidettään pikakirjoituksen tarpeellisuudesta, hän vastasi, että puolet kouluaineista voitaisiin poistaa, jos tilalle saataisiin pikakirjoituksen opetus.

Nykypäivän merkkihenkilöistä akateemikko Joonas Kokkonen, tosin hänkin viime vuoden lopulla tuonpuoleisiin siirtynyt, muistellessaan Järvenpään Yhteiskouluaikojaan, toi esille pikakirjoituksen työhönsä vaikuttaneista oppiaineista. "Pikakirjoituksesta on ollut paljon hyötyä kansainvälisten musiikkikilpailujen tuomarin tehtävissä. Muistiinpanot on voinut huoletta jättää näkyviin, koska ei kukaan kuitenkaan saanut niistä mitään selvää", akateemikko kertoi.

"Ilman pikakirjoitusta paljon olisi jäänyt tekemättä", totesi vakuutusalalla työskennellyt filosofian tohtori Teivo Pentikäinen esitelmöidessään pikakirjoituksen merkityksestä johtajalle yhdistyksen kokouksessa joitakin vuosia sitten. Pentikäisen mielestä pikakirjoituksesta on suuri hyöty johtajalle, joka joutuu käymään paljon puhelinneuvotteluja, keräämään taustatietoja, jne. Pikakirjoituksen ansiosta hän arveli työkykynsä olleen paljon paremman kuin muiden. Hänellä oli taidostaan sadan sanan todistus.

Pikakirjoitusta vaalivalla Pikakirjoittajayhdistyksellä - vähäväkisellä mutta lujalla linnakkeella - on edelleen oma tehtävänsä, joten katsottakoon duurivoittoisin sävyin tulevaisuuteen. (Pikakirjoituksen harrastajille tämä yhdistys noin leikillisesti sanottuna merkitsee samaa kuin vaikkapa Herpetologiayhdistys matelijoihin mielistyneille.)

100-vuotisjuhlien kynnyksellä silloinen puheenjohtaja Unto Räty, nykyinen kunniapuheenjohtaja, arveli, että kun Pikakirjoittajayhdistys on elänyt jo sata vuotta, kyllä se toiset sata vuotta vielä elää. Nyt on mennyt jo neljännes toista sataa vuotta.

Kunniajäsenemme Leo Kaila puolestaan eräässä haastattelussa vertasi pikakirjoitusta kommunismiin, joka oli elänyt vain 70 vuotta - ja pikakirjoitus on jo yli sata vuotta.

"Kun on elänyt 125-vuotiaaksi, silloin on juhlan paikka", lausahti tänään ansiomerkitty Tiina Leino kokousvalmistelukiireidensä keskellä.

Siispä, 125-vuotias Pikakirjoittajayhdistys: vivat, crescat, floreat.