SUOMEN PIKAKIRJOITTAJAYHDISTYS JA VALTIOPÄIVÄT
Jari Niittuinperä: Avauspuhe Suomen Pikakirjoittajayhdistyksen 125-vuotisjuhlissa

  Arvoisat vieraat, hyvät naiset ja herrat!

Olemme kokoontuneet tänne eduskunnan suuren valiokunnan huoneeseen juhlistamaan Suomen Pikakirjoittajayhdistyksen 125-vuotisjuhlaa. Valitsemaamme paikkaan sisältyy kahdella tavalla historiaa: ensinnäkin suomalaisen pikakirjoituksen synty liittyy olennaisesti valtiopäiviin ja toisaalta Suomen Pikakirjoittajayhdistys piti vuoteen 1961 saakka kokouksensa nimenomaan valtiopäivien tiloissa.

Venäjän keisari antoi vuonna 1861 julistuksen tammikuun valiokunnan koolle kutsumisesta. Valtiovarainministeriön silloisen päällikön, senaattori Fabian Langenskjöldin aloitteesta senaatti lähetti Saksaan kolme henkilöä (raastuvanoikeuden notaari Svante Dahlströmin, senaatin kopistin Wasilei Margunoffin ja fil. kand. Joh. Edw. Swanin) oppimaan pikakirjoitusta. Nämä kolme henkilöä olivat kuitenkin ruotsinkielisiä eivätkä juuri hallinneetkaan suomen kieltä.

Aluksi pikakirjoitettiin kahdessa säädyssä: ritaristo ja aateli sekä porvarissääty. Kussakin säädyssä oli kolme kirjoittajaa.

Heti tammikuun valiokunnan kokouksessa herastuomari Lauri Kustaa Pelkonen esitti nöyrän pyynnön ja vakaan vaatimuksen, että suomenkieli, tämä rakas äitinkielemme, tässä valiokunnan kokouksessa saapi, niin kuin sen tuleeki, nauttia saman oikeuden ja vallan kuin ruotsinkieli, ja että sentähden suomenkieliset puheet suomenkielisinä tulevat pöytäkirjaan otetuiksi.

Suomenkieliset toki saivat oikeuden liitättää pöytäkirjaan kirjallisena pidetyt puheensa. Lisäksi tulkki teki referaatin merkintöjensä pohjalta suomeksi pidetyistä puheista.

Myös Yrjö Koskinen vaati Helsingin Uutisissa vuonna 1863 suomenkielistä pikakirjoitusta.

Aluksi pikakirjoittajat säätyvaltiopäiville saatiin seuraavasti: Pikakirjoittajat, jotka halusivat tarjota apuaan pöytäkirjan pidossa, kokoontuivat joitakin päiviä ennen valtiopäivien alkua Helsinkiin, muodostivat jonkinlaisen työporukan ja ryhtyivät sitten neuvotteluihin ritarihuoneen johtokunnan ja säätyjen puhemiesten kanssa. Sitten kun päästiin alustavaan sopimukseen palkoista, ehdotus pikakirjoituksen järjestämiseksi esitettiin kullekin säädylle erikseen.

Tässä oli se vaara, että jokin kerta valtiopäiville ei saadakaan riittävästi pikakirjoittajia. Näin ollen ritarihuoneen johtokunta antoi August Fabritiukselle tehtävän palkata pikakirjoittajat.

Helsinkiin oli kuitenkin juuri perustettu Suomen Pikakirjoittajayhdistys, jonka sääntöjen mukaan sen tarkoituksena oli edistää pikakirjoituksen tuntemusta Suomessa, olla pikakirjoitusharrastusten ja toiminnan keskuksena sekä valmistaa niin hyvin yleistä kuin yksityistä tarvetta varten pikakirjoittajia ja sen opettajia, joiden pätevyydestä yhdistys vastaisi.

Aivan selvää ei ole, ehdottiko Fabritius itse eräässä yhistyksen ensimmäisistä kokouksista, että yhdistys ottaisi huolekseen ja vastuulleen pikakirjoitustyön suorittamisen ritaristossa ja aatelissa. Ehdotuksesta syntyi kuitenkin vilkas keskustelu, mutta äänestyksen jälkeen yhdistys päätti ottaa tehtävän hoitaakseen.

Myöhemmin yhdistys valitsi Fabritiuksen perustettavan pikakirjoituskanslian päälliköksi. Hän ryhtyi kouluttaman pikakirjoittajia valtiopäiville. Niitä tarvittiinkin, sillä myös pappissääty päätti ottaa pikakirjoittajat palvelukseensa.

Oli ymmärrettävää, että kun pappissäätykin alkoi käyttää pikakirjoittajia - siellähän puhuttiin pääasiassa ruotsia - talonpoikaissääty ryhtyi toimenpiteisiin suomenkielisen pikakirjoituksen aikaansaamiseksi. Pyyntöesityksen pikakirjoittajien saamiseksi säädyn palvelukseen teki Janakkalan tuomiokunnan edusmies J. Heikkilä: "Kunnioitettava Puhemies ja Arvoisa Talonpoikais sääty! Niin kuin kunnioitettava talonpojan sääty hyvin tietää, ovat kaikki muut säädyt näillä valtiopäivillä varustaneet kansliansa pikakirjoittajilla. Ainoastaan Talonpoikais sääty on ollut estetty samaan toimeen ryhtymästä, siitä selvästä syystä, että tätä pikakirjoitus konstia ei vielä ole suomenkieleen sovitettu eikä niin muodoin löydy vielä niitä, jotka osaisivat lyhyillä viivoilla merkitä suomen kielistä puhetta." Jatkossa Heikkilä valittaa, että harvoin, jos milloinkaan, muistuttamata ajatellaan suomen kielen tarpeita. Näin ollen hän kehoittaa säätyläisiään alamaisella anomuksella pyytämään armollista hallitusta tointa pitämään suomen kielisen pikakirjoitusta.

Ehdotus käsiteltiin valitusvaliokunnassa ja säädyn istunnossa, joka päätti esittää kilpailun järjestämistä, jotta kehitettäisiin kaikin puolin sovelias keino käyttää Suomen kieltä pikakirjoituksessa. Kilpailuun tuli vain yksi ehdotus, maisteri Lars Neoviukselta kilpailuajan viimeisenä päivänä. Hän oli oppinut pikakirjoituksen Haminan kadettikoulussa. Palvellesaan Moskovassa hän tutustui Gabelsbergerin järjestelmän puolalaiseen sovitteeseen, ja on arveltu hänen jo tuolloin ryhtyneen suunnittelemaan sen sovittamista suomen kielelle. Palattuaan vuonna 1871 Suomeen hän erosi armeijasta ja siirtyi opettajaksi.

Järjestelmästä antamassaan lausunnossaan tuon ajan ruotsinkielinen huippukirjoittaja J.E. Svahn lausui: "Neoviuksen järjestelmä vastaa niitä vaatimuksia, joita kohtuudella voidaan asettaa tämän kaltaiselle työlle, jonka rakenteelle ja valmiiksi saattamiselle ei mitään kokemuksen antamaa johtoa ole olemassa." Lisäksi hän totesi, että se myös käytännössä on täyttävä tehtävänsä ja ansiokkaalla tavalla liittyvä Gabelsbergerin järjestelmästä Euroopan kieliin onnistuneesti laadittujen sovitusten joukkoon."

Kun suomenkielinen järjestelmä oli luotu, oli kaikilla säädyillä pikakirjoittajansa. Kuitenkin kullakin valtiopäivällä käytiin säädyittäin keskusteluja pikakirjoituksen tarpeellisuudesta.

Pikakirjoittajien kouluttaminen oli yhdistykselle suuri työ, ja se perikin kirjoittajilta välityspalkkiota, mikä nykyisin olisi laitonta. Prosentti vaihteli valtiopäivästä toiseen 4 %:n ja 5 %:n välillä.

Pikakirjoittajien määrä säätyä kohti nousi vähitellen kolmesta viiteen, mihin kuului päällikkö, vanhempi pikakirjoittaja ja kolme nuorempaa pikakirjoittajaa.

Kaiken kaikkiaan pikakirjoittajia oli 12 varsinaisilla ja kaksilla väliaikaisilla säätyvaltiopäivillä. Näistä kahdessa ensimmäisessä ei ollut yhdistyksen pikakirjoituskansliaa. Yhdistyksen pikakirjoituskanslia oli vielä ensimmäisillä yksikamarisilla valtiopäivillä, minkä jälkeen eduskunta perusti oman pikakirjoituskansliansa.

Pikakirjoittajayhdistyksen alkuvuodet kuluivat siis valtiopäivien pikakirjoituskanslioiden järjestämisessä. Siihen liittyi monia arkipäiväisiä asioita, kuten palkkaneuvotteluita ja mm. uuden teknologian hankkimista, kirjoituskoneita. Saadakseen valtiopäiville asiantuntevia kirjoittajia yhdistys joutui kouluttamaan kirjoittajia, ja samalla myös pikakirjoitustaito levisi.

Suomen Pikakirjoittajayhdistys siis perustettiin 125 vuotta sitten, helmikuun 9 päivänä. Tuosta hetkestä, jolloin vietettiin yhdistyksen ensimmäistä vuosijuhlaa, lasketaan yhdistyksen historia alkaneen. Tilaisuus pidettiin Ruotsalaisen teatterin lämpiössä. Päivä, helmikuun 9. päivä, oli tarkkaan harkittu, sillä se oli järjestelmämme saksalaisen kantaisän Frans Xaver Gabelsbergerin syntymäpäivä. Tuota päivää oli tarkoitus pitää säännönmukaisesti yhdistyksemme kokouspäivänä. Tosiasiassa varsin usein eri syistä kokouspäivä oli muu kuin helmikuun 9., ja nykyään kokouspäivä on tavallisesti huhtikuussa.

Kun yhdistyksellä oli tehtävänä säätyjen istuntojen pikakirjoituksen järjestäminen, oli luonnollista, että sillä oli säätytalolla myös oma huoneistonsa. Tuossa huoneessa pidettiin myös yhdistyksen vuosikokoukset.

Säätytalossa on pidetty myös yhdistyksen 25-, 50- ja 75-vuotisjuhlat, ensimmäiset yhdistyksen huoneistossa, toinen porvarissäädyn ja viimeinen talonpoikaissäädyn istuntosalissa.

Pikakirjoittajayhdistyksen huoneisto oli sen verran iso, että siellä siis voitiin pitää jopa 25-vuotisjuhlat. Vieraina olivat mm. senaattorit Molander ja Palin sekä säätyjen edustajina herra maamarsalkka, säätyjen puhemiehet sekä varapuhemiehet.

Yksikamaristen valtiopäivien 200 edustajaa eivät enää tietysti mahtuneet säätytalolle, ja ne alkoivatkin nk. vapaapalokunnan talossa, joka sijaitsi Ateneumin ja nykyisen Word Trade Centerin välilssä. Siellä toimittiin vuoteen 1911 saakka, jolloin sitten siirryttiin Heimolan taloon. Talo sijaitsi Hallituskadulla, nykyisellä Yliopistokadulla ja on nykyisin purettu.

Vanhassa Heimolan talossa ja 1930-luvun alkupuolella myös Arkadian mäellä vuosikokouksia pidettiin eduskunnan pöytäkirjakansliassa.

Toisista yksikamarisista valtiopäivistä lähtien eduskunnassa on ollut pikakirjoituskanslia, myöhemmin pöytäkirjatoimisto. Päällikköinä ovat toimineet: F W Kadenius, K A Petrelius, K Kallioniemi, Leo Valkonen, Unto Räty, Veikko Sorsa ja Pertti Siitonen.

Vuodesta 1907 vuoteen 1911 pikakirjoitettiin myös suuren valiokunnan istunnot. Pikakirjoittajana oli Yrjö Jahsson avustajinaan Hilma Jahnsson ja Vihtori Alava.

Muutto Heimolasta Arkadianmäelle oli odotettu.

Vuonna 1931 Pikakirjoituslehdessä todettiin: "Omassa talossa sai eduskunta kokoontua aloittaessaan tämän vuoden valtiopäiviä helmikuun 2 päivänä. Täten pääsi myös eduskunnan pikakirjoituskanslia siirtymään Heimolan mustuneista, auringottomista huoneista uuden talon puhtaisiin ja valoisiin suojiin. Pikakirjoituskanslialla on täällä hallussaan kolme huonetta, nimittäin päälliköllä omansa, sitten toinen lausuntojen kollatsioneeraamista varten ja kolmas pikakirjoittajain oleskeluhuone, jossa kanslian kunnioitetulla "apulaisella" eli kontrollöörillä on työpöytänsä. Konekirjoitushuone on kahdella lasiväliseinällä jaettu kolmeen osaa, joihin pitkin sivuseinää kulkevasta käytävästä poiketaan. Lisäksi on kanslian naisilla naisilla oma huoneensa, jota myös ruotsalaisen pikakirjoituskanslian naiset käyttävät."

Edellä luetun sitaatin jälkeen lehdessä kerrotaan istuntosalista ja pikakirjoittajien hissistä. Huoltakin oli siitä, onko hissi ikiliikkuja vai onko se aina valmis palvelemaan.

Vuodesta 1938 vuoteen 1961 vuosikokoukset pidettiin eduskunnan suuressa valiokunnassa. Myös muita tiloja on käytetty: Eduskuntatalon suurimmassa ryhmäkokoushuoneessa järjestettiin vuosina 1936 ja 1939 pikakirjoituspäivät.

Pikakirjoituksen opetusta varten eduskunnassa oli oma pikakirjoituksen opetushuoneensa. Vuonna 1958 eduskunnan kansliatoimikunta päätti, että eduskunta tukee vain varttuneempien pikakirjoittajien opetusta, minkä vuoksi yhdistyksen käytössä ollut opetushuone otettiin toisiin tarkoituksiin ja tilalle luovutettiin kielten opetushuone, johon mahtui vain 12 oppilasta. Tiloissa pidettiin kiitokirjoittajien nopeusharjoituksia. Eduskunnan lisärakennusten valmistuttua näistäkin tiloista jouduttiin luopumaan ja ryhdyttiin käyttämään lisärakennuksen eteläsiiven kokoushuoneita.

Pikakirjoituskilpailujakin on talossa pidetty runsaasti, erityisesti nopeampia sarjoja.

Merkittäviä teknisiä uudistuksia pöytäkirjojen teossa ovat olleet:
- vuonna 1885 kirjoituskoneiden hankkiminen
- vuonna 1953 nauhureiden käyttöönotto
- vuonna 1987 työasemien käyttöönotto

Vuonna 1985 ei vielä kirjoituskoneita Helsingissä ollut. Niinpä Fabritiuksen täytyi lähteä Viipuriin tutustumaan koneeseen. Yhdistykselle sellainen päätettiinkin hankkia, mutta Tukholmasta, koska koneeseen tarvittiin ä- ja ö-kirjaimet. Kun yksi kone oli yhdistykselle hankittu, haettiin tukea senaatilta lisäkoneiden hankkimista varten. Tietysti hakemus oli kirjoitettu koneella, jotta voitiin näyttää, minkälaista jälkeä sillä sai.

Vuonna 1953 nauhureiden käyttö pikakirjoittajien apuna kansainvälisesti ottaen oli ainutlaatuista. Vasta viime vuosina kainsainvälisen keskusjärjestömme, Interstenon, parlamenttijaosto IPRS on ryhtynyt keskustelemaan avoimesti nauhureiden käytöstä pikakirjoittajien apuna pöytäkirjojen tekemisessä.

Mutta Suomessa jo 50-luvulla silloinen päällikkö Unto Räty ymmärsi, että pikakirjoitus on vain yksi väline puheiden taltioimisessa, ja muitakin voidaan ja on syytä käyttää. Nauhureiden käyttöönotto mahdollisti laadusta tinkimättä, mahdollisesti jopa päin vastoin, pikakirjoittajien määrän vähentämisen, joskin myöhemmin todettiin vähennys liian radikaaliksi ja heidän määräänsä lisättiin. Viime aikoina eduskunnassa kaikki pöytäkirjasihteerit, joiksi heitä kutsutaan, eivät enää osaa pikakirjoitusta. Pikakirjoituksesta on toki yhä edelleen hyötyä.

Vuonna 1987 otettiin siis käyttöön vaiheittain työasemat. Se on jälleen muuttanut työtapoja. Pöytäkirjaluonnokset on nykyään mahdollista lukea suoraan tietoverkosta ja ovat nopeasti kaikkien nähtävissä ympäri maailman.

Olen yrittänyt avauspuheessani valottaa Suomen Pikakirjoittajayhdistyksen suhdetta valtiopäiviin ja tähän eduskunnan suuren valiokunnan saliin. Valtiopäivät ja eduskunta ovat kiinteästi liittyneet Pikakirjoittajayhdistyksen ja pikakirjoituksen historiaan.

Toivotan kaikki tervetulleiksi tähän tilaisuuteen, ja toivon, että tästä tulee kaikille lämmin, rakentava ja pikakirjoituksen asiaa eteenpäin vievä kokous. Tervetuloa.