KANSAINVÄLINEN SUOMEN PIKAKIRJOITTAJAYHDISTYS
Jari Niittuinperä: Juhlapuhe Suomen Pikakirjoittajayhdistyksen 140-vuotisjuhlissa

Hyvät pikakirjoituksen ystävät,

Suomen Pikakirjoittajayhdistys viettää nyt 140-vuotisjuhliaan Suomen tasavallassa, joka on Euroopan Unionin jäsen ja euromaa. Kun yhdistys perustettiin, Suomi oli Suomen Suuriruhtinaskunta ja Venäjän keisarikunnan autonomininen osa. Valuuttana oli markka. Välillä Suomi on ollut kolmessa sodassa.

Kansainväliset yhteydet ovat olleet tärkeitä eri vaiheissa yhdistyksen historiaa. Ne ovat vaikuttaneet niin järjestelmään, pöytäkirjan tekoon ja kilpailuihin. Kansainvälinen materiaali on ollut aina tervetullut lisä Pikakirjoituslehteen.

Vuonna 1961, kun Suomi liittyi Interstenoon, H. A. Turja totesi: "Nyt monien hiljaisten vuosien ja vuosikymmenien jälkeen, joiden aikana ehkä vain jotkut jäsenemme ovat yksityishenkilöinä ottaneet osaa näihin kokouksiin." Väittäisin, että tässä on osa totuutta. Pikakirjoittajayhdistyksellä on ollut kansainvälisiä kontakteja vuosien aikana, joskin hiljaisempiakin aikoja on ollut.

PIKAKIRJOITUKSEN LUOMINEN EDELLYTTI KANSAINVÄLISIÄ YHTEYKSIÄ

Suomalaista pikakirjoitusta ei olisi ilman kansainvälisiä yhteyksiä. Vuonna 1861 senaatti lähetti senaatin kopistin W. Margunoffin, raastuvan oikeuden notaarin, varatuomari S. V. Dahlströmin ja fil. maist. J. E. Svahnin Saksaan opiskelemaan pikakirjoitusta. He menivät Leipzigin pikakirjoitusinstituuttiin – tohtori Karl Albrechtin oppiin. He opettelivat saksalaista pikakirjoitusta mutta suunnittelivat samalla sovitetta ruotsin kielelle. Paluumatkalla Suomeen he tapasivat vielä Tanskassa pikakirjoitusmestari David Dessaun ja Ruotsissa Ruotsin valtiopäiväpikakirjoittajan Roosin. He ottivat häneltä muutamia tunteja, mutta Roos totesi, että ne periaatteet, joita he olivat suunnitelleet sovitelmansa pohjaksi, olivat yhtä hyvin kuin ne, joita Roos itse noudatti. Niinpä he luopuivat opetuksesta ja palasivat Suomeen.
Näin siis luotiin ensimmäiset kansainväliset kontaktit.

Ruotsalaiset yrittivät myös tuoda pikakirjoitusta Suomeen. Samana vuonna 1861, kun suomalaiset kävivät Saksassa, myös Ruotsin kuninkaallisen kamarikollegion reviisori J. A. Petre kävi opettamassa Suomessa. Hän oli tehnyt oman oppikirjansa.

Myös suomalaisen pikakirjoituksen luojalla Nevanlinnalla oli siteet ulkomaihin. Kun hän pääsi kadetiksi vuonna 1968, hänestä tuli Volynian henkivartiorykmentin vänrikki Varsovaan. Siellä hän tutustui erääseen Gabelsbergerin järjestelmän puolalaiseen sovitukseen ja sai ajatuksen ryhtyä suunnittelemaan järjestelmää myös suomen kielelle.

Aikaisemmin Fabritius oli tehnyt järjestelmän suomenkielelle. Hän oli tähtitieteilijä. On pohdittu sitä, miksi hän ei jättänyt omaa ehdotustaan pikakirjoitusjärjestelmäksi kilpailuun uudesta järjestelmästä. Yhdeksi syyksi on epäilty sitä, että hän oli tuolloin jo ulkomailla harjoittamassa tiedettään.

PIKAKIRJOITUSSOVITTEET

Suomen myöhemmän kansainvälistymisen myötä myös pikakirjoittajayhdistyksen täytyi vastata ajan haasteeseen. Helsingin kauppakorkeakoulussa opetettiin jo vuodesta 1958 alkaen August Fabritiuksen ruotsinkielisen järjestelmän alkeita. Kahden varsin samankaltaisen järjestelmän opiskelu oli kuitenkin vaikeaa, ja vuoden 1968 syyskokouksessa tehtiin ehdotus Nevanlinnan järjestelmään pohjautuvan sovitteen kehittämisestä. Tätä varten asetettiin toimikunta, johon valittiin Timo Valkonen, Leo Kaila ja Sarah Merilä. Sovite hyväksyttiin vuonna 1970. Myöhemmin valmistuivat myös englannin kielen ja saksan sovitteet ja niitä tukevat opetusmonisteet. Lisäksi Esko Latvamaa on tutkinut useita muita kieliä, esittänyt niihin liittyviä kirjoitussuosituksiaan ja tehnyt Pikakirjoituslehteen viime vuosina harjoituksia.

GABELSBERGERILÄISET KONGRESSIT

Suomalaiset seurasivat tiiviisti Gabelsbergerin järjestelmää ulkomailla. Suomi osallistui ainakin pohjoismaisiin Gabelsbergeriläisiin pikakirjoittajain kokouksiin: 1885 Kristianiassa eli nykyisessä Oslossa, 1888 Kööpenhaminassa, 1891 Tukholmassa ja 1894 jälleen Kristianiassa. Tukholman kokous piti alun perin pitää Suomessa mutta Suomessa ei saatu lupia kokouksen järjestämiseen. Tiedossa on, että Kööpenhaminaan osallistui ainakin Nevanlinna, Tukholman kokoukseen kuusi henkeä ja viimeiseen Kristianin kokoukseen yksi henkilö.

Lisäksi suomalaiset osallistuivat muihin gabelsbergeriläisiin kokouksiin. Ilmeisesti Suomesta oli osallistujia mm. vuonna 1907 Grazissa Itävallassa pidettävässä neljännessä kansallisessa Gabelsbergeriläisessä kokouksessa ja 1911 viidennessä. Jälkimmäisessä Suomea edusti Kadenius.

Vuonna 1874 Suomi osallistui myös Saksan Gabelsberger-yhdistyksen järjestämiin ensimmäisiin saksalaisiin pikakirjoituspäiviin, jotka pidettiin Leipzigissa 1874. Pikakirjoituspäivien näyttelyyn valmistettiin taulu, joka on yhä eduskunnan pöytäkirjatoimistossa. Siinä esiteltiin Nevanlinnan ja Fabritiuksen järjestelmien eroavuuksia. Fabritiuksen järjestelmä oli mukana, koska Ernst Palmén, joka kirjoitti sitä, oli tätä vaatinut ja saanut vaatimuksensa läpi.

Vuonna 1913 Suomi oli ilmeisesti mukana Budapestissä pidetyn kansainvälisen pikakirjoittajakokouksen yhteydessä pidetyssä gabelsbergeriläisten pikakirjoittajain kokouksessa.

YLEISET KANSAINVÄLISET KONGRESSIT

Intersteno laskee eräät kansainväliset kongressit omiksi kongresseikseen. Suomi osallistui näistä kolmanteen  Münchenissä elokuussa 1890. Siihen osallistuivat ruotsalaisen pikakirjoituksen edustajina luutnantti A. Fabritius ja maisteri G. R. Snellman sekä suomalaisen pikakirjoituksen edustajana maisteri F. Warén. Tärkein kysymys kokouksessa koski valtiopäivätyötä eri maissa. Pikakirjoitustyön järjestämisestä Suomen valtiopäivillä kertoi lyhyesti herra Fabritius. 

Pikakirjoittajayhdistyksellä oli oma näyttelynsä Pariisin kongressissa 1887, mutta edustajia Suomesta, kuten muistakaan Pohjoismaista ei ollut. Kuudennessa kongressissa Tukholmassa vuonna 1897 Suomesta oli neljä osanottajaa.

Pikakirjoituslehdessä olleesta artikkelista saattaisi päätellä, että Kadenius oli myös kymmenennessä kansainvälisessä stenogaarikonferenssissa Madridissa vuonna 1912.
Suomi oli ilmeisesti mukana myös vuonna 1913 Budapestissä pidetyssä kansainvälisessä pikakirjoittajakokouksessa.

Suomi ei osallistunut sen jälkeen kokouksiin 15 vuoteen.

Vuodelta 1924 Pikakirjoituslehdestä löytyy seuraava toteamus: "Suomi ei saanut kutsua Lausannen kansainväliseen pikakirjoituskongressiin, joskaan siihen ei saanut kutsua myöskään mm. Saksa." Tästä todettiin Pikakirjoituslehdessä: "Suomi on näistä kansainvälisistä kongresseista viime vuosina ollut kokonaan syrjässä. Tällä kertaa emme saaneet kutsuakaan, vaikka se aikaisemmin kyllä on tullut. Olisi tulevaisuudessa otettava harkittavaksi, eikö olisi syytä ja mahdollista lähettää niihin täältäkin edustaja."

Vuonna 1927 pidettiin Brysselissä kansainvälinen pikakirjoituskongressi. Tähän kongressiin saapui kutsu myös suomalaisille pikakirjoittajille. Herra Buisson lähetti kongressin johdosta erikoisen kirjeen pikakirjoituskanslian päällikölle ja mainitsi siinä lisäksi valittaen siitä, että kansainvälinen komitea ei nykyisin ole missään kosketuksissa Suomen kanssa. Hän mainitsi, että ennen hän tapasi useita kertoja valtiopäiväpikakirjoittajan herra Blomqvistin, joka myöhemmin vaihtoi nimensä Linnasalmeksi. Herra Buisson totesi, että Suomella olisi kuitenkin oikeus valita kanainväliseen komiteaan kahdeksan jäsentä. Hän pyysi pikakirjoituskanslian päällikköä suomalaisen valtuuskunnan puheenjohtajaksi.

Suomi lähetti kuitenkin vasta seuraavana vuonna 1928 edustajan Budapestissä pidettyyn kongressiin. Kansainvälistä pikakirjoituskongressia valmistelevalta unkarilaiselta komitealta oli yhdistykselle saapunut kutsu tulla edustetuksi tässä kongressissa, joka pidettiin syyskuun 1 – 6 päivinä Budapestissä. Katsottiin suotavaksi, että yhdistys noudattaisi kutsua. Matkakustannusten korvaamiseksi pyydettiin avustusta opetusministeriön käyttövaroista ja, mikäli sitä ei saataisi, myöntäisi yhdistys omista varoistaan korkeintaan 350 markkaa. Johtokunta sai tehtäväkseen hoitaa asiaa edelleen. Osallistumiseen varmaan vaikutti se, että unkarilainen Béla Vikár kävi samana vuonna Helsingissä.  Yhdistystä edusti sen sihteeri ylioppilas Väinö Kinnunen.

Vuonna 1935 Väinö Tuuri kävi Saksan pikakirjoittajaliiton kongressissa Frankfurt am Mainissa. Hän sai matkaan opetusministeriön 2000 markan avustuksen. Vaikka kongressi ei ollutkaan varsinaisesti kansainvälinen kongressi, 15000 osanottajan lisäksi siinä oli 150 ulkomaista osanottajaa 11 maasta.
Säännöllinen kansainvälinen yhteistoiminta alkoi yhdistyksen liityttyä vuonna 1961 Wiesbadenissa kansainväliseen pika- ja konekirjoittajien liittoon Interstenoon. Suomi on osallistunut 25 kongressiin. Ensimmäinen H. A. Turjan, seuraavat 15 Unto Rädyn ja viimeiset 9 Jari Niittuinperän johdolla.
Unto Räty että Jari Niittuinperä ovat olleet kahdesti Interstenon varapresidenttejä ja Räty järjestön kunniajäsen.

MUITA YHTEYKSIÄ JA MATKOJA

Muista yhteyksistä ja tehdyistä matkoista ei ole tarkkaa tietoa. Seuraavassa kuitenkin joitakin havaintoja:

Tiedossa on, että luutnantti August Fabritius kävi vuonna 1872 Tukholmassa tavoitteenaan aikaansaada yhtenäinen järjestelmä ruotsinkieliselle pikakirjoitukselle. Mitään tulosta ei tältä matkalta liene saatu.

Unkarista Béla Vikár kävi Helsingissä useaan otteeseen, ainakin vuosina 1889, 1905 ja 1925. Vierailuista ja Unkarin oloista kerrottiin useasti Pikakirjoituslehdessä. Lisäksi hän levitti Suomi-tietoutta Unkarissa. Vastaavanlaista tietojen vaihtoa oli mm. teknillinen ylioppilas Georg von Daacken kanssa Berliinistä. Hän esitteli jopa pariinkin otteeseen Saksassa vuosina 1922 ja 1933 Suomen pikakirjoitusoloja.

Ruotsin ja ruotsia puhuvien suomalaisten välillä oli alkuaikoina laajaa vuorovaikutusta. Erityisesti Suomesta tuli pikakirjoituspropagandaa, jolla oli laveampi kansaomainen luonne. Erityisesti suomalainen Borgenström kävi opettamassa ja esitelmöimässä pikakirjoituksesta. Johtavat Suomen pikakirjoittajat eivät olleet niinkään mielissään hänen esiintymisestään. Hänen opetuksensa jätti kyllä yhtä ja toista toivomisen varaa, mitä perusteellisuuteen ja ammattipikakirjoituksellisiin tietoihin tulee. Lisäksi hän oli Ruotsissa julkaissut plagiaatin suomalaisen Swanin oppikirjasta, mukaan lukien vanhat painovirheet. Mutta kyllä myös johtavat suomalaiset pikakirjoittajat pitivät yhteyttä ruotsalaisiin, esimerkiksi A. Fabritius.

Vuonna 1930 ruotsalaisessa lehdessä "Tidning för Svensk Snabbskrift" oli suomelle myötätuntoinen kirjoitus, jossa käsiteltiin sitä vuorovaikutusta, joka aikaisemmin on ollut olemassa pikakirjoituksen alalla Suomen ja Ruotsin välillä ja jossa Suomi on ollut antajana ja Ruotsi vastaanottajana. Lausuttiinpa sellainenkin mielipide, että Melinin järjestelmän syntyminen on epäsuorasti Suomen ansio. Tämä liittyi siihen, että Borgenström oli pitänyt pikakirjoituskurssin Växiössä. Tästä oli innostunut Erik Bergsten, joka sittemmin toi Arends-järjestelmän Ruotsiin. Tällä järjestelmällä puolestaan oli ollut vaikutusta siihen, että Melin oli ryhtynyt suunnittelemaan omaa järjestelmäänsä.

Myös eversti O. W. Melin kävi Suomessa, esimerkiksi 1928. Kun Melinin järjestelmä tuli vallitsevaksi järjestelmäksi Ruotsissa, myös yhteydenpito Suomen ja Ruotsin välillä vähentyi. Kehittivätpä ruotsalaiset sovitteenkin suomen kielellä Melinin järjestelmästä.

Hampurissa oli suunniteltu pidettävän vuonna 1938 Saksan pikakirjoituspäivät. Suomen Pikakirjoittajayhdistys myönsi apurahan Pikakirjoituslehden päätoimittajalle Leo Valkoselle. Viime hetkellä päivät peruuntuivat. Koska liput oli jo ostettu, Valkonen teki opintomatkan Saksaan tästä huolimatta, kävi valtiopäivätalossa ja tapasi eräitä pikakirjoittajia.

Vuonna 1953 yhdistyksen sihteeri Allan Alha teki opintomatkan Keski- ja Etelä-Eurooppaan tutustuen ennen kaikkea Ranskassa ja Sveitsissä käytössä oleviin pikakirjoitusjärjestelmiin ja opetusmetodeihin. Matkaa varten hän sai 100000 markan apurahan Liikesivistysrahastolta sekä 30000 markan apurahan Pikakirjoittajayhdistykseltä.

Suomessa on ollut Skandinavian parlamenttien ja Pohjoismaiden neuvoston kokouksia. Niissä on tavattu pohjoismaisia kongresseja, ja eräissä tapauksissa näistä on raportoitu myös Pikakirjoituslehdessä.

PARLAMENTTIEN PÖYTÄKIRJAPALVELUT

Pikakirjoituskanslioiden malli saatiin todennäköisesti jo Saksasta. Vuosien aikana yhdistys seurasi muita parlamenttien pöytäkirjapalveluja, niiden järjestämistä ja pikakirjoittajien palkkausta.
 
Eduskunnan pikakirjoituskanslian järjestäminen

Vuonna 1907 Pikakirjoittajayhdistyksen kokous ilmoitettiin kutsutuksi valtiopäivien pikakirjoituskanslian vastaista sijoittamista varten ja tiedusteli puheenjohtaja, oliko yhdistyksen toimikunta valmistellut asiaa.

Sihteeri ilmoitti, ettei toimikunta, pääasiallisesti sen johdosta, että asia oli näin myöhään otettu puheeksi, ollut sitä käsitellyt vaan oli pikakirjoittajien kesken yksityisesti kyllä neuvoteltu.

Virinneessä keskustelussa ihmiset puhuivat (herrat Kallioniemi, Lattu, neiti Blomqvist ym.) ja olivat sitä mieltä, että stipendiaatti olisi hoidettava ulkomaisten parlamenttien pikakirjoittajien asemasta, palkkauksesta, eläkkeestä jne. selkoa ottamaan, jonka selonteon pohjalla sitten voitaisiin eduskunnalle laatia ehdotus asiassa. Toiset puhujat taas, puheenjohtaja ja herra Vesala, katsoivat, ettei stipendin hoitaminen ole tarpeen vaatima, koska ne tiedot, jotka vielä puuttuvat, on saatavissa kirjeenvaihdon kautta eri parlamenttien kansliapäälliköiltä.

Yhdistys päätti äänestyksessä, että stipendiaatti on lähetettävä ja jätettiin sen jälkeen toimikunnan asiaksi, johon valittiin herrat Kallioniemi, J Petrelius, laatia ehdotus stipendiaatin työ- ja matkasuunnitelmaa varten, stipendin suuruus, jne. Tämä ehdotus oli jätettävä viikon kuluessa, niin että yhdistys sitten voidaan kutsua kokoon asiasta päättämään.

Seuraavassa yhdistyksen kokouksessa oli harkittavana kysymys eduskunnan pikakirjoituskanslian järjestämisestä vastedes ja päätti yhdistys selon ottamiseksi siitä, miten muiden maiden parlamenteissa kansliat pikakirjoittajain asemaan, palkkaukseen, lukuun ym. seikkoihin nähden on järjestetty, julistaa 1000 markan suuruisen stipendin haettavaksi. Stipendi velvoittaa tutkimaan mainittuja asioita Skandinavian ja Keski-Euroopan valtioissa. Hakijoiden tulee olla valtiopäiväpikakirjoittajina toimineita henkilöitä ja matka tehtävä parlamentin nykyisellä syysistuntokaudella ennen joulua.

Stipendiä haki ainoastaan kaksi henkilöä: lehtori Linnasalmi ja maisteri Kadenius. Asian oltua kahdessa kokouksessa esillä ja edellisen hakijan peruttua hakemuksensa päätti yhdistys antaa stipendin eduskunnan pikakirjoituskanslian päällikölle maisteri F.W. Kadeniukselle.

Kadenius teki 22.11. – 24.12.1907 matkan, joka kohdistui Ruotsiin, Kööpenhaminaan, Berliiniin, Dresdeniin, Wieniin, Budapestiin, Müncheniin, Stuttgartiin ja Pariisiin. Kristianiin eli nykyiseen Osloon hän ei ennättänyt, mutta hän lähetti sinne kirjeen, jossa hän esitti vastaavia kysymyksiä kuin muille parlamenteille. Matkakertomukset löytyvät Pikakirjoituslehdestä vuosilta 1908 ja 1909.

Ilmeisesti Kadenius kävi myöhemmin vuonna 1912 myös Englannin parlamentin alahuoneen stenograafibyroossa.

Vuonna 1930 yhdistys pyysi erinäisiä tietoja pikakirjoituskansliain järjestelyistä Pohjoismaiden ja Saksan parlamenteissa.

IPRS:n perustaminen

Vuonna 1993 perustettiin Interstenon yhteyteen IPRS (Intersteno Parliamentary and other professional Reporters' Section).  Vaikka Intersteno on käsitellyt ja käsittelee laajasti pöytäkirjapalveluihin liittyviä asioita, uusi jaosto vakiinnutti yhteistyön. Sille tuli oma organisaationsa, joka valmisteli kokouksia. Kokouksia on lisäksi pidetty useammin kuin varsinaisia kokouksia, useimmiten hallintoneuvoston kokokusten yhteydessä.

Suomen eduskunta tuli heti alussa jaoston jäseneksi, mutta viralliset edustajat se lähetti vasta viime vuonna, kun Teuvo Räty ja Niklas Varisto olivat Pariisissa IPRS:n kokouksessa. Aikaisemmin Jari Niittuinperä oli seurannut kokousta ja myös tuonut jaostoon mm. prosessi- ja laatuajattelua. Koska kokemuksia pöytäkirjapalveluista voi vaihtaa vain muiden maiden pöytäkirjapalvelujen kanssa, kansainvälinen yhteistyö on erittäin tärkeää. Yhteistyö onkin tiivistynyt Pariisin kokouksen jälkeen.

Aikoinaan Unto Räty ei Interstenossa halunnut puhua Suomen eduskunnassa käytetyistä tekniikoista, koska Intersteno varjeli leimallisesti pikakirjoitusta. IPRS, kuten nykyinen Intersteno yleensäkin, lähtee pöytäkirjapalvelujen kehittämisestä tekniikasta riippumatta.

PIKAKIRJOITUSLEHTI

1800-luvulla seurattiin ilmeisesti alan lehdistä tarkkaankin eri maiden kehitystä.

Kansainväliset kontaktit ovat olleet erittäin tärkeää lähdemateriaalia Pikakirjoituslehdelle.

Aikaisemmin olen valottanut mm. Kadeniuksen lukuisia matkoja. Matkoillaan hän loi erinomaiset kansainväliset suhteet ja sai hyvän kuvan eurooppalaisesta pikakirjoitusmaailmasta. Kun Kadeniuksesta vuosina 1908 – 1915 tuli Pikakirjoituslehden päätoimittaja, se näkyi kiinnostuksena kansainvälisiin aiheisiin, joita hän käsitteli laajasti lehdessä. Pikakirjoituslehtihän ei ilmestynyt vuosina 1916 – 1919. Siihen vaikutti ainakin ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen, sen aiheuttamien ulkomaisten kytkösten katkeaminen ja siten aineiston puute. Toisaalta yhdistyksen varat olivat vähissä. Saattaa olla, että siihen vaikuttivat myös monet ulkomaanmatkat.
Interstenoon liittyminen merkitsi ulkomaisen aineiston huomattavaa lisääntymistä. Kongressien matkakuvaukset, pikakirjoituskilpailut ja korkeatasoiset luennot olivat ehtymätöntä materiaalia Pikakirjoituslehteen.

Kun Suomi liittyi Interstenoon vuonna 1961, Pikakirjoituslehden sisällysluettelosta yhteenveto Saksaksi. Sitä julkaistiin aina vuoteen 1992 asti, jolloin Jari Niittuinperä siirtyi päätoimittajaksi.

Pikakirjoituslehdessä alettiin julkaista sovitteiden ilmestymisen jälkeen myös kieliharjoituksia. Ensin niitä kirjoittivat Timo Valkonen ja Kaija Tormas, myöhemmin Esko Latvamaa. Esko Latvamaan aikana on esitellyt myös sovitteitaan muista kielistä.

PIKAKIRJOITUSKILPAILUT

Ensimmäinen ulkomailla pidetty kilpailu, johon Suomesta oli edustajia, pidettiin jo vuonna 1889 Tukholmassa. Kilpailu käytiin ruotsinkielellä, ja tarkoitus oli selvittää, kumpi järjestelmä – Gabelsberger vai Arents – on parempi. Koska Ruotsissa Gabelsbergeriä ei hallittu niin hyvin, suomalaiset päättivät lähettää herrat Wialén ja Sederholm puolustamaan Gabelsbergerin järjestelmää. Kilpailu oli varsin erikoinen. Sanelu oli ollut epätasaista, ja sitten arvosteltiin mm. sitä, miten joku toinen saattoi lukea pikakirjoitusta. Myös Ruotsin valtiopäiväpikakirjoittajat puuttuivat yhtä Arentsilla kirjoittanutta lukuun ottamatta, joka oli kuitenkin kirjoittanut hyvin. Pikakirjoituslehdessä todettiin: "Jos kohta tällä kilpailulla siis ei saavutettukaan, mitä sillä tarkoitettiin, vaan myöntää täytyy, että se meni päin mäntyyn, niin on meidän ruotsalaisilla pikakirjoittajilla siitä semmoisenaankin sangen paljon opittavaa. Kaiken kilpailun puuttuessa ovat meidän pikakirjoittajamme täällä kotona eläneet siinä onnellisessa luulossa, että pikakirjoituksen taito meillä on korkeimmilla kukkuloilla eikä mitään ponnistuksia ole tehty kirjoitusnopeuden kohottamiseksi. Johtopäätöksenä oli, että tulisi järjestää vuotuisia kilpailuja."

Valtiopäiväkirjoittajia varten järjestettiin koekilpailuja mm. vuonna 1891. Ensimmäiset säännölliset kilpailut aloitettiin seuraavana vuonna 1892. Pikakirjoituksen arvosteluperusteita oli kuusi: suuret järjestelmävirheet, pienet järjestelmävirheet, pikakirjoituskäsiala, pois jääneet sanat, siirrevirheet ja siirreaika. Näistä vain kolme viimeistä ovat sellaisia, joita nykyisin arvostellaan.  Säännöllisiin, vuosittain pidettäviin pikakirjoituskilpailuihin, päästiin vuonna 1919.

Vuonna 1958 ennen syyskokousta pitämässään kokouksessa johtokunta katsoi, että kun nyt on pidetty kymmenet mestaruuskilpailut, on sopiva ajankohta pitää tauko ja muokata mestaruuskilpailusäännöt "kansainvälisiksi". Ei ole tarkkoja tietoja siitä, minkälaisin säännöin muualla maailmassa mestaruuskilpailuja pidetään, mikä on saneluaika ja eri nopeussarjojen nopeusero, miten pitkät ovat siirreajat, minkälaiset ovat arvosteluperusteet, pidetäänkö kilpailut vuosittain, vai määrätyin ajanjaksoin jne.
Tarkoitus oli tiedustella ainakin Sveitsistä, Länsi-Saksasta ja Amerikasta nopeuskilpailuihin liittyviä sääntöjä ja organisatorisia yksityiskohtia. Merkittävin asia oli nopeuden mittaaminen.

Vasta Suomen liityttyä Interstenoon, pikakirjoituskilpailujen sääntöjä muutettiin. Merkittävimpiä muutoksia olivat nopeuden mittaaminen tavuina, kun aikaisemmin mitattiin sanoina, virhepisteiden mittaaminen sekä siirtyminen nousevan nopeuden kilpailuihin.

Yhdistys on myöhemminkin seurannut Interstenon sääntöjen muuttamista. Kun virheiden mittaaminen muuttui muutama vuosi sitten siten, että poistettiin kahden pisteen virheet, tämä otettiin käyttöön myös Suomessa.

Suomalaiset ovat olleet aktiivisesti vaikuttamassa kansainvälisten kilpailujen sääntöihin. Brysselin kilpailussa 1971 Unto Räty oli kansainvälisen nykymuotoisen pikakirjoituskilpailun koekilpailun presidentti. Tehtävään valittujen presidenttien jäätyä saapumasta kokoukseen hänet valittiin presidentiksi. Myöhemmin Jari Niittuinperä on vuodesta 2006 toiminut kilpailujen presidenttinä.

Suomalaiset ovat olleet erittäin arvostettuja kansainvälisissä yhteyksissä. Heillä on laaja kokemus pikakirjoituksesta ja pikakirjoituskilpailuista, mikä näkyy myös siinä, että ehdotuksiimme ja kantoihimme suhtaudutaan vakavasti.

Kuten edellä olevasta voi havaita, kansainvälisyys näkyy ja on näkynyt laajasti yhdistyksen toiminnoissa. Toivottavaa on, että se näkyy myös tulevaisuudessa.