SAKSAN SIIRTYMINEN YHTENÄISJÄRJESTELMÄÄN - POLIITIKKOJEN JA PIKAKIRJOITTAJIEN YHTEINEN KAMPPAILU
Esko Latvamaa (Pikakirjoituslehti 4/1997)
 

Poliitikkojen ja pikakirjoittajien suhde niin Suomessa kuin muuallakin on nykyään sellainen, että pikakirjoittajat palvelevat poliitikkoja aiheuttamatta näille minkäänlaista vaivaa. Poliitikot työllistävät Suomessa ainakin muutamia eduskuntapikakirjoittajia. Palkan vastineeksi nämä joutuvat tekemään joskus kiinnostavaa, joskus turhauttavaa työtä, esimerkiksi kuulemaan muutamaan kymmeneen kertaan argumentit kauppojen aukioloaikojen säätelystä.

Pikakirjoituksen historiassa on kuitenkin yksi aika, jolloin poliitikot ovat joutuneet paneutumaan pikakirjoittajien asioiden järjestelyyn riitaisuuksia sovitellen. Tämä historian vaihe oli yhtenäisjärjestelmän toteutus Saksassa. Näitä tapahtumia kuvaa tohtori Haeger kirjassaan Geschichte der Kurzschrift sekä muutamissa artikkeleissaan.

Tilanne 1900-luvun alussa

Sata vuotta sitten pikakirjoittajan ammatti oli Saksassa yleinen ja arvostettu. Saksa oli silloinkin liittovaltio ja pikakirjoittajan tehtäviä oli Berliinin lisäksi osavaltioiden parlamenteissa sekä muualla hallinnossa, esim. tuomioistuinlaitoksessa. Sen sijaan järjestelmätilanne oli sekava:maassa toimi ainakin 10 huomioon otettavaa pikakirjoituksen koulukuntaa yhdistyksineen. Näiden yhteinen oppi-isä oli kursiivisen pikakirjoituksen merkittävin kehittäjä Gabelsberger, jonka koulukuntaan kuului noin puolet Saksan pikakirjoittajista. Kun hänen 1830-luvulla kehittämäänsä järjestelmää täydennettiin, osa muutoksista oli niin suuria, että niiden toteuttajat muodostivat omat koulukuntansa, esim. Stolze, Schrey, Roller, Arends, Scheithauer, Brauns, Faulmann.

Koulukunnat ylläpitivät omaa opetustaan, joten kysymyksessä olivat taloudelliset arvot. Joillakin hallinnonaloilla maksettiin virkamiehille pikakirjoituslisiä, joten koulukunnille oli tärkeätä säilyttää oikeus antaa todistus pikakirjoitustaidosta. Näiden helposti ymmärrettävien materialististen näkökohtien ohella tunteita kuohuttivat myös uskonriitoihin rinnastettavat ongelmat, pitikö jokin sana kirjoittaa näin vai noin, saiko jotain lyhennystä käyttää. Joissakin osavaltioissa hallitseviin asemiin hallinnossa tai politiikassa oli päässyt henkilöitä, joilla oli vahva kanta järjestelmää koskevissa kysymyksissä. Niinpä Baijerissa ja Saksissa oli gabelsbergeriläinen hegemonia, kun taas Preussin johtoon oli sattunut pikakirjoitukseen ylipäätään kielteisesti suhtautuvaa väkeä.

Ensimmäiset yritykset

Vuonna 1906 pidettiin gabelsbergeriläisten aloitteesta kokous, johon osallistui yhdeksän koulukuntaa Saksan kymmenestä suurimmasta. Päätettiin perustaa 23 hengen työryhmä, jonka tehtävänä oli valmistella ehdotus yhtenäiseksi järjestelmäksi. Vuonna 1914 tämä työ oli niin pitkällä, että työryhmän jäsenten kesken toimitetussa äänestyksessä suositeltiin äänin 17 - 6 työn silloista tulosta hyväksyttäväksi. Ratkaisu siirtyi maailmansodan takia myöhemmäksi. Työryhmän jäsenten arvovalta ei liene ollut kovin suuri, sillä vuonna 1917 todettiin, ettei kannata kysellä virallisesti koulukuntien kantaa, koska tuskin yksikään koulukunta kannatti silloisen version, niin sanotun A-ehdotuksen hyväksymistä.

Vuonna 1918 oli valmiina uusi B-ehdotus ja työryhmä äänesti asiasta. Äänin 12 - 11 ehdotus hylättiin. Puolesta äänestivät suurin ryhmä eli Gabelsbergerin koulukunnan 6 edustajaa ja toiseksi suurin ryhmä eli Stolzen- Schreyn koulukunnan 5 edustajaa. Näihin kahteen koulukuntaan kuului yli 80 prosenttia Saksan pikakirjoittajista. Muut 12 työryhmän jäsentä edustivat noin viittätoista prosenttia.

Neuvotteluja jatkettiin, ja jonkin ajan kuluttua pidetyissä äänestyksissä A-ehdotus hyväksyttiin äänin 12 - 9, 2 tyhjää, ja myös B-ehdotus hyväksyttiin äänin 11 - 3, 9 tyhjää. Sekavaa lopputulosta kuvaili eräs lehti: "Lopulta on lapsi syntynyt, mutta se on kaksonen!"

Valtiosihteeri Schulzin panos

Tällöin poliitikot astuivat selkeästi mukaan sovitteluihin. Sisäministeriö määräsi yhtenäistämistyötä johtamaan valtiosihteeri Heinrich Schulzin, jonka objektiivisuutta ei käynyt epäileminen, koska hän ei osannut pikakirjoitusta.

Schulz perusti 11 hengen työryhmän, joka äänin 10 - 1 päätti hyväksyä A-ehdotuksen. Mutta kun ainoa ei-ääni tuli Gabelsbergerin koulukunnalta, joka edusti puolta Saksan pikakirjoittajista, katsottiin, että ratkaisua ei ollut saavutettu, ja työryhmä hajotettiin.

Schulz jatkoi neuvotteluja niin koulukuntien kuin liittovaltioiden edustajien kanssa ja pääsikin vuonna 1922 edelleen kehitetyn B-ehdotuksen pohjalta niin pitkälle, että kaikki koulukunnat ja muut liittovaltiot paitsi yksi päättivät hyväksyä ehdotuksen. Mutta kun hylkäävä päätös tuli Preussilta, johon maan pääkaupunki kuului, katsottiin taas yksi ääni niin painavaksi, että ratkaisua ei ollut saavutettu. Muut asiaa ajaneet katsoivat tilanteen toivottomaksi, mutta Schulz ei.

Vuonna 1924 Saksan rautatielaitos halusi säätää pikakirjoitustaidon pakolliseksi eräissä rautateiden viroissa ja aikoi päättää, että vain Gabelsbergerin järjestelmä kelpasi. Preussin kulttuuriministeriö protestoi ankarasti nimenomaan järjestelmää vastaan; Preussi olisi halunnut tukea Stolzen - Schreyn järjestelmää. Myös joidenkin osavaltioiden kulttuuriministeriöt ryhtyivät toimiin, joilla näiden alueiden hallitsevien järjestelmien asemaa vahvistettiin.

Yhtenäisjärjestelmä näytti olevan entistäkin kauempana. Silloin, kesällä 1924, Schulz päätti jälleen tehdä yrityksen B-ehdotuksesta edelleen kehitetyn version puolesta. Tiedettiin, että Preussin vastarinnan voittaminen olisi vaikein tehtävä. Preussin kahden edustajan neuvottelutaktiikka on voitu jälkeenpäin selvittää. He tahtoivat kaataa ehdotuksen, koska se sisälsi liian vähän Stolzen - Schreyn piirteitä, mutta halusivat, että moitteet neuvottelujen kariutumisesta lankeaisivat muiden niskaan. Epäilemättä he olivat päteviä poliitikkoja. Keskusteluissa muiden osavaltioiden edustajien kanssa voitiinkin preussilaisten tyydytykseksi lopulta olla yksimielisiä siitä, että yhtenäisestä järjestelmästä ei voida päästä yksimielisyyteen. Valtiosihteeri Schulzin ponnistelut kompromissin löytämiseksi olivat turhia. Schulz valitti tätä loppupuheenvuorossaan, samoin preussilaiset.

Mutta ratkaisu oli lähellä. Se saavutettiin muilla keinoilla kuin suuren joukon keskinäisillä neuvotteluilla, nimittäin aukaisemalla oikea ovi. Valtiosihteeri Schulz lähetti Preussin osavaltion pääministerille Otto

Braunille kirjeen, jossa hän pyysi Braunia vaikuttamaan koko valtakunnalle tärkeän asian hyväksi. Braunin johdolla Preussin osavaltion hallitus teki päätöksen, joka merkitsi yhtenäisjärjestelmän toteuttamista Saksassa, koska muut osavaltiot ja kaikki koulukunnat olivat jo kypsyneet ratkaisuun. Saksalaisen pikakirjoituksen yhtenäisjärjestelmän voidaan katsoa syntyneen syyskuun 20. päivänä 1924.

Päätöksestä toteutukseen

Yhtenäisjärjestelmän toteutus jaettiin Saksassa kolmeen osaan. Sisäministeriö päätti järjestelmän olemassaolosta ja muista suurista

kysymyksistä, osavaltiot opetuksen järjestämisestä ja kukin hallinnonala pikakirjoituksen käytön laajuudesta. Uudistuksen läpivienti oli aloitettava opetuksesta ja muutosvastarinta oli suuri, olihan monien opettajien ammattitaito muuttunut epäkurantiksi. Uusi järjestelmä, Gabelsbergerin ja Stolzen - Schreyn välimuoto, oli melkein kaikille osittain outo. Osa vanhoista koulukunnista jatkoi toimintaansa, etenkin Stolze - Schrey. Myös Itävallassa siirryttiin Saksan yhtenäisjärjestelmään, mutta Tshekkoslovakian saksankielinen väestö pitäytyi Gabelsbergeriin ja Sveitsi Stolze - Schreyhin.

Kansallissosialistien noustua valtaan vuonna 1933 eräät pikakirjoitusuudistuksen vastustajat yrittivät saada yhtenäisjärjestelmän huonoon valoon, koska se oli marxilainen. Todiste tästä oli, että sen syntyyn eniten vaikuttanut valtiosihteeri Schulz oli sosiaalidemokraatti. Mutta kansallissosialistien pikakirjoitusasiantuntija Karl Lang oli uudistuksen kannalla ja muutenkin ajan henkeen kuului yhtenäisyys. Näin uudistus eteni vauhdikkaasti 1930-luvulla. Poliittista luonnettaan pikakirjoitus ei täysin menettänyt, sillä 1940-luvun loppupuolella esitettiin väitteitä, että yhtenäisjärjestelmä oli hylättävä kansallissosialistisena. Jotkut tämän väitteen julkituoneista olivat samoja, jotka aikanaan esittivät marxilaisuussyytteen.