KOULUTUKSEN MYLLERRYKSET JA PIKAKIRJOITUS

- Esko Latvamaa (Pikakirjoituslehti 1-2/1999)

Muutaman vuosikymmenen takainen paratiisi

Suomen koulujärjestelmän mullistukset alkoivat 1960-luvun päättyessä, kun peruskoulujärjestelmää ruvettiin toteuttamaan. Siihen saakka pikakirjoituksella oli mukavan turvattu asema: opiskelu keskikoulun ylimmillä luokilla oli mahdollista, koska valtakunnallisissa lukusuunnitelmissa pikakirjoitus mainittiin vapaaehtoisten aineiden joukossa. Jos löytyi opettaja ja vähintään minimimäärä oppilaita, yhteiskunnalta tuli rahat opetukseen. Kauppaoppilaitoksissa pikakirjoitus oli pakollinen, valinnainen tai vapaaehtoinen aine, ja kauppakorkeakouluissakin oli pikakirjoituksen opetusta.

Peruskoulun tai lukion lukusuunnitelmiin pikakirjoitusta ei noin 30 vuoden takaisissa uudistuksissa kelpuutettu, vaikka Pikakirjoittajayhdistys yritti voimiensa rajoissa saada aikaan toisenlaisen tuloksen. Koska koulutuksen järjestäminen oli yhä annettujen käskyjen ja määräysten järkähtämätöntä noudattamista ilman paikallista harkintavaltaa rahojen käyttöä merkitsevissä asioissa, juuri sellaiset opiskelijat, joista olisi aikaisemman koulutustilanteen säilyessä voinut kehittyä hyviä pikakirjoittajia sopivassa iässä saadun opetuksen tuloksena, jäivät vaille pikakirjoituksen opiskelumahdollisuuksia. Tämä on selkein yksittäinen syy pikakirjoitustaidon harvinaistumiseen.

Kauppaoppilaitoksissa ja sihteeriopistossa pikakirjoitus säilytti hieman kauemmin asemansa, mutta lukusuunnitelmien uudistuksissa suuret ja vahvat aineet valtasivat mielellään itselleen lisätunteja ja myös uusille aineille kuten tietojenkäsittelylle oli saatava tuntiresursseja.

Keskiasteen uudistus

Peruskoulun toteuduttua koulutussuunnittelijat käänsivät katseensa ammatilliseen koulutukseen. Ala- ja yläasteen jälkeiseksi koulumuodoksi keksittiin keskiaste, josta haluttiin tehdä lukiolle houkutteleva vaihtoehto. Usko ylhäältä annettavan pikkutarkan ohjauksen välttämättömyyteen oli yhä vahva; saattaa olla, ettei muuta mahdollisuutta edes ajateltu. Kun yleissivistävässä opetuksessa riitti suunnitella peruskoulun ja lukion kurssien tuntimäärät ja sisällöt yhteen kertaan koko maata varten, ammatillisessa koulutuksessa suunnittelutyö oli moninkertainen, koska ammatillista koulutusta on kovin monenlaista. Niinpä 1970-luvun lopulla tehtiin omassa lajissaan turhan työn ennätys: kirjoitettiin 55 000 sivua laaja ammatillisen koulutuksen sisältöjä koskeva suunnitelma, jota ei koskaan sellaisenaan toteutettu.

Pikakirjoituksen kohtalo keskiasteen uudistuksessa seuraili peruskoulu-uudistuksessa alkanutta linjaa. Jos ratkaisevina hetkinä päättävissä asemissa olisi ollut pikakirjoitukseen myönteisesti suhtautuvia henkilöitä, aine olisi voitu sisällyttää lukusuunnitelmien valtakunnallisiin perusteisiin, mutta kun näin ei käynyt, sen asema kauppaoppilaitoksissakin vähitellen heikkeni.

Keskiasteen uudistus toteuttiin eri tahdissa eri aloilla, viimeisenä tekniikassa. Muutosvastarintaa esiintyi jonkin verran, ja sen eliminoimiseksi järjestettiin pakollista koulutusta keskiasteen ideologiaan kuuluvista aiheista. Tämänkin artikkelin kirjoittaja istui kuuntelemassa muutaman kymmenen tunnin verran esitelmiä asioista, jotka kuka tahansa tervejärkinen ihminen olisi ymmärtänyt kirjasta lukemalla paljon lyhyemmässä ajassa. Edes uskoa väitteiden todenperäisyyteen ei syntynyt, koska keskiasteen uudistuksen rakenteisiin sisältyi aivan ilmeisiä epäkohtia, muun muassa paljon mainostettu yleisjakso ja pyrkijöiden asettaminen pääsykokeissa pahasti eriarvoisiin asemiin koulutaustan perusteella. Molemmista järjettömyyksistä luovuttiin kaikessa hiljaisuudessa myöhemmin.

Kokeilujen ja innostuksen aika

Keskiasteen uudistusta toteutettiin alkuperäisessä muodossa vain joitakin vuosia. Nopeasti alettiin puhua 1980-luvun puolivälin jälkeen aivan uusista ideoista. Kun aikaisemmin rehtorin tärkeimpiä tehtäviä oli valvoa, että rahojen käytöstä ylhäältä annettuja sääntöjä toteutettiin tarkasti ja poikkeuksetta, tämän korvasi toimintamenobudjetointi: oppilaitoksille annettiin könttäsumma, jonka ne saivat käyttää laillisiin tarkoituksiin itse valitsemiaan painotuksia toteuttaen. Esimerkiksi opetusryhmien kokoa koskevat säännöt kävivät tarpeettomiksi; jos rahaa riitti, voitiin opetusta antaa vaikka yhden opiskelijan ryhmille. Myös eri aineiden tuntimääriä ja kurssien sisältöjä koskevat määräykset ensin väljenivät ja sitten käytännössä poistuivat.

Tämä merkitsee, että tärkein pikakirjoituksen katoamiseen johtanut syy, se, että pikakirjoitusta ei mainita valtakunnallisissa lukusuunnitelmissa, on poistunut. Niin yleissivistävissä kuin etenkin ammatillisissa oppilaitoksissa voidaan opettaa pikakirjoitusta samoin kuin melkein mitä tahansa muutakin.

Kokeiluvaiheen henkeen kuului kannustaa oppilaitoksia löytämään omat vahvuutensa ja erottautumaan myönteisellä tavalla muista.  Kasvatustieteellisten iskulauseiden sijaan alettiin puhua markkinoinnin kielellä laadusta, tulosvastuusta ja opetuspalvelujen saajista. Yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan, esimerkiksi työelämään, pidettiin tärkeinä. Tämäkin lisää mahdollisuuksia palauttaa pikakirjoitus nuorison koulutustarjontaan.

Pikakirjoituksen markkinoinnin periaatteita

Jos Pikakirjoittajayhdistys, jolle pikakirjoituksen markkinointi luonnollisimmin kuuluu, tarttuu avautuneisiin mahdollisuuksiin, on syytä pohtia, miten rajalliset resurssit parhaimmin käytetään. On viisasta lähteä liikkeelle sellaisella taktiikalla, että ensimmäinen yritys johtaa menestykseen. Tällöin onnistumiseen voidaan viitata markkinoinnin myöhemmissä vaiheissa.

Jotta pikakirjoitus saadaan sellaisen oppilaitoksen ohjelmaan, jossa sitä ei ole viime aikoina opetettu, edellytetään seuraavaa:
1) Tarvitaan opettaja, jolla on mieluimmin nykykriteerien mukainen pätevyys. Tämän pätevyyden ei tarvitse olla hankittu nimenomaan pikakirjoituksen alalla. Yhdistyksen opettajatutkintoon ei kannata viitata, koska opettajien pätevyysvaatimukset ovat moneen kertaan muuttuneet sen jälkeen, kun yhdistys jakoi viimeisimmän opettajandiplominsa.
2) Tarvitaan oppikirja ja liuskoja tai lehtiöitä. Tältä osin tilanne on viime aikoina kohentunut.
3) On otettava yhteyksiä rehtoreihin, koska näiden mielipiteet ovat ratkaisevia, kun oppilaitosten rahankäyttöä suunnitellaan. Jos tällöin voidaan käyttää hyväksi tuttavuussuhteita, aina parempi.
4) Ensimmäinen avautunut tilaisuus on käytettävä mahdollisimman onnistuneesti hyväksi, jotta syntyy myönteinen vaikutelma ja jatkuvuus mahdollistuu.
5) Opetuksessa on otettava huomioon oppilaitoksen kulttuuri. Enää ei riitä, että asiat opetetaan selkeästi ja ymmärrettävästi. Opetus on suunniteltava asiakaslähtöiseksi ja markkinahenkiseksi.

Mundus vult decipi - ergo decipiatur

Edellä on käsitelty kokeiluvaihetta menneen ajan verbimuotoja käyttäen, koska ammattikorkeakoulujen toteutus on jo siirtynyt vakinaistamisen jälkeiseen aikaan. Lukija on voinut saada käsityksen, että tämän artikkelin kirjoittaja on innostunut ammatillisen koulutuksen uusista tuulista. Tämä päteekin siltä osin, että pikakirjoitukselle on avautunut uusia mahdollisuuksia, mutta muussa suhteessa tilanne on täysin päinvastainen.

Annattikorkeakoulukokeilua aloitettaessa elettiin iloisen optimismin vallassa. Luultiin, että vakinaistamisluvat myönnetään tulosten perusteella. Jossakin mielessä näin tapahtuikin, mutta osoittautui, että tärkein kriteeri oli monialaisuus, mahdollisimman monen erilaisen oppilaitoksen yhdistäminen samaan organisaatioon muka synergiaa luomaan. Tärkeäksi markkinointikeinoksi muuttui verbaaliakrobatia, mielikuvien luominen sanapöhön avulla usein ilman laatua ja substanssia. Vaikka sanan "korkeakoulu" luulisi johtavan ajatukset organisaatioon, jossa kunkin alan asioista päättävät vain näiden alojen asiantuntijat, joilla on mieluimmin tieteellinen jatkotutkinto ja julkaisuja, hallitseviin asemiin pääsivät monesti kasvatustieteilijät, nuo yliopistomaailman evaluoinneissa aina pahnanpohjimmaisiksi todetut, joilla ei ole välttämättä ole todellista asiantuntemusta miltään ammatillisen koulutuksen alalta.

Kuten keskiasteen uudistukseen, myös ammattikorkeakouluun on rakennettu sisään aivan ilmeinen epäkohta, tällä kertaa monialaisuus, jonka synnyttämien ongelmien ratkaisemiseksi joudutaan muutaman vuoden kuluttua taas ryhtymään mullistuksiin. Toivottavasti tällöin nostetaan kunniaan asiantuntemus ja kunkin alan opiskelijoiden omien erityispiirteiden kunnioitus ja huomioon ottaminen. Ehkä koulutussuunnittelijat silloin ryhtyvät markkinoimaan juuri näitä ajatuksia muka uusina ja itse keksiminään vaieten siitä, että tarve epäkohtien poistamiseen on heidän itsensä synnyttämä.

Nyt on näytön paikka

Pikakirjoituksen aseman kohentamisen tieltä on poistettu hallinnolliset esteet, kun opetuksen sisältö on oppilaitosten itsensä päätettävissä. Vaikka heiluri lähtisi taas palaamaan nykyisestä ääriasennostaan yhteiskunnan säätelyn suuntaan, paluuta vanhaan ohjailuun ei enää ole. Pikakirjoittajayhdistyksellä on nyt edessään haaste, johon vastaamisesta riippuu pikakirjoituksen kohtalo Suomessa alkavalla vuosituhannella.