MAKSAAKO VAIVAN HANKKIA PIKAKIRJOITUSTAITO?
Arvo Junnila (Pikakirjoituslehti 1/1997)
 

Kun vuonna 1923 aloitin yliopisto-opintoni, matematiikka pääaineena, oasin vähän pikakirjoitusta, kun olin koulupoikana käynyt huolellisesti läpi Nuori Voima -lehdessä olleen pikakirjoituskurssin. Luentoja kuulemassa oli toinenkin pikakirjoittaja, Veikko Paatero, sittemmin professori. Hän kehoitti minua tulemaan mukaan eduskunnan pikakirjoituskurssille. Olin siellä ja suoritin myöhemmin silloisen ns. sadan sanan kokeen, alan korkeimman taidonnäytteen, joka antoi pätevyyden eduskuntapikakirjoittajaksi. Sellaisena en kylläkään koskaan toiminut.

Kun Paaterolla tai minulla oli este saapua luennolle, saimme toisen pikakirjoitusmerkinnöistä hyvin selville, mitä luennolla oli opittu. Mutta kerran meillä oli este samanaikaisesti. Kun lainasin erään tavallista kirjoitusta käyttävän oppilaan vihkoa, huomasin sen niukkuudesta, kuinka tavattoman paljon edullisemmassa asemassa me kaksi olimme muihin oppilaisiin verrattuina. Olihan näilläkin tosin käytettävissään hyvä oppikirja (Lindelöfin "Johdatus"), mutta sanoisin, että vaikka hyvä oppikirja onkin parempi kuin huono luennoitsija, niin hyvää luennoitsijaa ei mikään oppikirja korvaa. Mikä vahinko, jos kaikesta siitä, mitä hyvä opettaja puhuu yli oppikirjan, saa vain ripeitä muistiin merkityksi.

Työelämässä olen paljon joutunut käyttämään kynää, kun suuren vakuutusyhtiön kenttäjärjestölle, vakuutuksenottajille ja muillekin oli laadittava esitteitä ja opaskirjasia ja koetettava joskus syvemmältäkin valaista vakuutusyhtiön vakavaraisuusongelmia. Tein niin, että pikakirjoitin luonnoksen, korjailin ja lyhentelin sitä ja sanelin sen sitten konekirjoittajalle, jonka kanssa pian löytyi saneluvauhti, joka antoi melkein virheetöntä, painovalmista tekstiä. Muutamat kirjat, jotka olen eläkeläisenä julkaissut, on tehty samalla tavalla, mutta nyt nauhalle sanelemalla.

Pikakirjoituslehdestä muistan joskus lukeneeni sellaisen arvion, että oppiminen hyväksi pikakirjoittajaksi vaatii yhtä paljon henkisen työn ponnistuksia kuin uuden kielen oppiminen. Vaikka tämä onkin mielestäni liikaa sanottu, niin hyvä vertaus se on. Pikakirjoittajan työssä on siinä silmänräpäyksessä keksittävä, miten lyhentää jokin pitkä sana tai jopa usein esiintyvä sanonta. Se vaatinee lahjakkuutta, jossa on jotakin muutakin kuin taituruutta lyhennystekniikassa. Samoin on kielenkääntäjätulkin osattava heti löytää sanat, joilla vivahteetkin säilyvät.

Pikakirjoituksesta on hyötyä ja iloa, vaikka omistaisi minkälaisia äänentoistolaitteita tahansa. Olisi suuri vahinko, jos pikakirjoitus jäisi unhoon "kuolleena kielenä". Toivotan onnea ja menestystä yhdistyksenne kulttuurityölle