ENSIMMÄINEN KONGRESSIMATKANI

- Tuulia Niittuinperä (Pikakirjoituslehti 4/2001)
 

Olen kohta iso tyttö. Täytän jo kymmenen viikkoa ensi lauantaina. Kotona on täysi vilinä. Ilmeisesti olemme lähdössä, koska monta laukkua pakataan eikä vanhemmillani tunnu olevan aikaa minulle. Käyvät kyllä välillä katsomassa, mitä minulle kuuluu.

Lopulta pääsemme matkaan isän autolla. Isä pyörähtääkin työpaikkansa pihalle. Emmekö olekaan lähdössä matkalle? Onneksi isä hakikin vain käyntikorttinsa, jos vaikka niitä tarvitaan matkalla.

Ensimmäinen laivani on iso punainen matkustaja-alus. Hyttiin mahtui juuri ja juuri vaununi. Vanhempien liikkuminen oli hankalaa.

Illallisella päätin tirauttaa pienet itkut. Isä ja äiti kantoivat minua vuorotellen. Minusta tämä on niin kiva leikki, että päätin heti käyttää samaa taktiikkaa myöhemminkin matkan aikana.

Aamu Tukholmassa oli lämmin, suorastaan helteinen. Vanhemmat olivat hankkineet autoon tuulettimen. Heidän epätoivoista yritystä päästä Tukholman läpi ei jaksanut kuunnella ja tuulettimen surinaan onkin mukava nukahtaa.

Autossa on kiva nukkua, mutta tarvitsenhan sitä välillä minäkin taukoja. Minulla on kiitettävät äänivarat. Niitä kun käyttää, niin vanhemmat kyllä pysäyttävät auton tai etsivät lähimmän hotellin. Ensimmäinen hotelliyöni oli muuten Tanskassa Helsingörissä. Vanhempieni mukaan hotellin nimi oli Hamlet. Minusta vanha 1800-luvun hotelli käy hyvin ensimmäiseksi hotellikseni.

Hannoverissa isä oli varannut minulle hyvätasoisen hotellin. Hän sai valita usean hotellihuoneen välillä ja otti lopulta rauhalliselta sisäpihalta huoneen, jossa oli tosi iso makuuhuone ja kylpyhuonekin niin iso, että minua nukutettiin siellä vaunuissa, koska kylpyhuoneen marmoreiden keskellä oli kaikkein viileintä. Muutenkin tykkäsin kylpyhuoneesta, koska sen halogenivaloja oli kiva katsella vaipan vaihtojen aikana.

Aamulla isä on jo lähtenyt kongressiin ja menen äidin kanssa aamiaiselle. Äitiä hemmotellaan hakemalla tälle seisovasta pöydästä kaikenlaisia herkkuja. Minä saan äidin maitoa, jota kyllä pulauttelen silloin tällöin ympäristööni. Minun maito- ja vesipulloni käydään erikseen lämittämässä. Minulle esitellään myös vanhempi nainen, joka tarjoutuu pitämään minua silloin, kun äiti syö aamiaista. Ehkä olisin kuitenkin voinut jättää pulauttamatta tämän olkapäille.

Hannoverissa on kuuma. En pidä aivan näin kuumasta. Äiti kyllä yrittää pitää minut ohkaisissa vaatteissa. Illalla minut puetaan parhaimpiini. Olemme menossa ensimmäisille coctail-kutsuille. Ehdotin vanhemmilleni, että lähtisimme metrolla mutta he päättävät lähteä kävellen. Arvasin, että myöhästyisimme. Minä en mene avajaisiin ollenkaan vaan tyydyn ihmettelemään coctail-kutsuja.

Iltaruokailuista en oikein pidä. Ne alkavat aina silloin, kun minä jo menisin nukkumaan. Mutta enpä päästä vanhempiani vähällä. Kun vaunujen kitinä lakkaa, aloitan semmoisen mekkalan, että eivät ainakaan liikaa pääse nauttimaan myöhäisistä illallisista.

Coctail-kutsuista ja illallisista minä pidän. Saan puhua eri kielillä. Varsinkin eräs espanjalainen täti höpöttää niin, että minulla on erittäin hauskaa. Lisäksi tykkään eräästä vanhasta sveitsiläisestä herrasta, Bonesta, joka hienosti pussasi minua kädelle.

Minua muuten nauratti, kun vanhemmat myöhästyivät keskuskomitean illallisille lähteneestä bussista. Siitä myöhästyi myös eräs kiinalainen pariskunta. Näiden kanssa sitten ajettiin moottoritiellä bussin kanssa kilpaa ja saatiin bussi pysäytettyä.

Eräänä iltapäivänä isä yllätti minut täysin. Hän oli ostanut matkalla hotellille minulle ensimmäisen ilmapalloni. Jaksoin heilutella sitä, ja päästin muutaman röhönaurun, kun pallo osui naamalleni. Vanhempani ihmettelivät sitä.

Takaisintulomatka oli taas yhtä istumista. Toki ei ollut yhtä kuuma kuin mennessä. Kävimme Hannoverin lähellä olevassa vuoristossa ja katsomassa muutamaa vanhaa kaupunkia. Myös Pohjois-Saksa ja Tanska olivat hienoja, joskin alkoi olla vähän kylmä. Minusta se oli kuitenkin mukavampi kuin ainainen helle.

Lopulta olemme takaisin Suomessa. Ennen matkaa hankin 10 vuoden passin, mutta valitettavasti en saanut näyttää sitä koko matkan aikana. Onpa tullimiehillä ihmettelemistä 10 vuoden päästä, kun katselevat kuvaani passista.